Idaco's kennelin tarina

Suhde eläimiin

Olen lapsuudesta asti saanut olla tekemisissä erilaisten eläinten kanssa, joten suhteeni eläimiin on hyvin läheinen ja luonnollinen. Naapuristossamme asusteli hevosia, lehmiä, lampaita, possuja, kanoja, kalkkunoita ja muita Suomen maaseudun elinpiiriin kuuluvia eläimiä. Näin kissojen saalistamia päästäisiä ja metsästyssaaliina saatuja, kotiin maton alle raahattuja oravia. Oli tallissa vilistäviä hiiriä ja kaurasäkin päälle kömpineitä, viimeisillä voimillaan taistelevia, myrkytettyjä rottia. Seurasimme punatulkkujen, talitiaisten, siilien, oravien, tilhien, muurahaisten, leppäkerttujen ja hevosmuurahaisten elämää. Ruokimme niitä aina, kun keksimme sopivan ruokavalion. Elämän päätyttyä monet näistä luontokappaleista saivat myös kunnialliset hautajaiset.

Ensimäiset lemmikkieläimet

Santra-samojedi on ensimmäinen lemmikkieläin, jonka muistan pysyvästi. Se oli mielestäni maailman kiltein, älykkäin, kaunein, reippain ja rohkein koira. Santran haimme Joensuun lähellä olevasta Suhmurasta, joten Suhmuran Santrahan siitä tuli. Isäni kävi 70-luvulla Kennelliiton kasvattajakurssinkin ja Santralla ehti olla yhdet puhdasrotuiset pennut. Olin ala-asteella, kun Santrasta aika jätti ja murheeni oli valtava, nyt ei ole ketään kotona, kun tulen koulusta. Santran kuoltua johonkin ulkoa löydettyyn myrkkyyn saimme sekarotuisen Turre-koiran. Turren taustalla oli ainakin samojedi, karjalankarhukoira ja collie.

Nöpöliina-kissamme oli harmaankirjava. Kun Nöpöliina sai pennut, jätimme niistä kaksi itselle. Ville oli minun suosikkini. Se oli aivan musta ja luonteeltaan hyvin itsenäinen, mutta leikkisä. Matti oli valkoinen ja paljon rauhallisempi lekottelija.

Lisäksi meillä oli pesästä naapurin poikien pudottama Vaakku-varis, tanssihiiriä ja useampia kaneja. Höppö-kani oli harmaa ja luppakorvainen. Sen seuraaja oli Pulla-Jalmari-Salaatti, koska me kolme sisarusta emme päässeet yhteisymmärrykseen nimivalinnasta. Oma ehdotukseni tuli jostain lukemastani hevoskirjasta, jossa oli Salaatti niminen hevonen.

Hevoset

Olin nelivuotias, kun isäni vei minut ja pari vuotta vanhemman siskoni ratsastustallille. Hevoskärpänen puraisi heti ja kinusimme ratsastamaan jatkuvasti. Naapurissa oli silloin onneksi hevosia, joten saimme helpotusta hevoskuumeeseen kirmatessamme niiden kanssa kesät laitumella. Ratsastustallin lopetettua kävimme ratsastamassa yksityishevosella Ruskolla. Myöhemmin uuden tallin aloitettua toiminnan saimme käydä ratsastustunneilla pari kertaa kuukaudessa.

Hevoskärpäsen puremat lapset löytävät hevosia hoidettavaksi kaikkialta ja tutustuimme siten myös raviurheiluun. Opimme ravitallilla hoitamaan, valjastamaan ja ajamaan ravihevosia, jotka eivät aina olleet käsiteltävyydeltään yhtä lauhkeita, kun ratsut.

Lopulta haaveemme toteutui ja saimme oman hevosen angoloarabi Owocnicin. Wocce oli väritykseltään hyvin samanainen, kun kuvassa poseeraava Salama. Salama (Daar es Salaam) on jo 20-vuotta täyttänyt arvoisa herra arabiori, jonka olen vuokrannut kolme kertaa viikossa ratsasteluun ja rapsutteluun.

Pinseri

Ratsastusharrstuksen kautta löytynneen ystäväni Virven luona kyläillessäni näin Koiramme -lehdessä punaisen pinseriuroksen poseeramassa voittajanäyttelyn kuvakavalkadissa. Virve tiesi kertoa, että pinseri vastaa snautseria kooltaan, luonteeltaan ja ulkomuodoltaan, mutta on lyhytkarvainen. Siinä se oli, punainen arabiorini, joka mahtui asumaan kerrostaloon.

Ensimmäisen pinserini hankin heti keväällä 1990 ja sattuipa vielä niin, että Nekku (Ceriinan Zorro) oli tuon kuvassa olleen uroksen jälkeläinen. Nekku sai kaverin Idan (Ceriinan Ducessa) vuonna 1992. Tarkoitukseni oli ollut ottaa toinen uros, mutta ne kaikki oli jo varattu. Halusin ehdottomati ihailemani Napsun (Ceriinan Unramari) jälkeläisen, joten päädyin ottamaan nartun.

Ida oli luonteeltaan aivan mahtava koira ja sopi minulle täydellisesti. Se oli kuin ajatus; reipas ja kiltti. Ida sai paljon myös näyttelymenestystä ja voitti mm. kaksi kertaa SSPK:n erikoisnäyttelyn. Tähän mennessä se on ainoa pinseri, joka on ollut erikoisnäyttelyn BIS. Idasta tuli kennelini kantanarttu ja se sai ensimäiset pennut vuonna 1994. Näyttelypuolella yksi mieleenpainuvimmista saavutuksistani kasvattajana on Suomen maailmanvoittajanäyttelyn pinsereiden paras kasvattajaryhmä vuonna 1998.

Bostoninterrieri

Olimme muutamia vuosia ilman koiraa vanhojen koirieni päästyä kirmaamaan vihreämmille niityille. Olin luvannut Taaville oman koiran, kun hän täyttäisi 10 vuotta. Keväällä syntymäpäivien lähestyessä huomasin, että Wanita's kenneliin odotettiin pikkubostneita. Tuumasta toimeen, puhelin käteen ja kyselemään, olisiko heillä meille Bosse-bostoninterrieriä. Bossea ei tullut, koska nimi ei mielestäni sopinut tytölle, mutta saimme maailman ihanimman Lilla-bostonin. Näinköhän historia toistaa itseään ja Lillasta tulee kantanarttu kennelimme bostoninterriereille. Uros piti ottaa ja saimme nartun.